Taloussanomissa oli tartuttu havaintoon, että Silja Linen uuden tunnuksen (kuvassa alhaalla) hylje on vanhaa vakavamielisemmän näköinen:
Ottamatta kantaa lopputulokseen tai povaamatta sen vaikutuksia, kiinnittäisin kuitenkin huomion Tallink Siljan viestintäpäällikön kommenttiin (korostus omani):
"– Emme ole kiinnittäneet täällä huomiota siihen, hymyilikö hylje nyt tai ennen. Suunnittelija on suunnitellut hylkeen sopivaksi yleisilmeeseen, ja logot on tyylitelty uusiksi, sanoo Tallink Siljan viestintäpäällikkö Marika Nöjd."
Hassua. Olen aina luullut, että se sinivalkoinen hylje on Silja Linen ilmeen ydin, joten sen sorkkiminen olisi tarkkaan harkittua kirurgiaa.
Etenkin kun otetaan huomioon, että ihminen tunnistaa kasvoja syntymästään lähtien ja tulkitsee niiden avulla tunteita. Hylkeenkin suupielillä on merkitystä, sillä meillä on vahva taipumus ihmisenkaltaistaa asioita, etenkin tyylitellysti piirrettyjä eläinhahmoja. Ja se, että SIljan hylje on nimetty Harriksi, vain edesauttaa asiaa.
Noh, ei tämä onneksi niin vakavaa ole. Ja uusi tunnushan on sinällään linjan mukainen, sillä myös Silja Linen virallisessa maskottikuvassa Harri näyttää hivenen vakavamieliseltä, suorastaan apaattiselta:
Selkeä designpäätös, sillä hylkeet tuppaavat luonnostaan myhäilemään levästi, vaikka niillä ei edes menisi kovin lujaa:
Ok, ennen kuin mennään liikaa virnuilun puolelle, niin sokeriksi vielä pohjalle pätkä Suomen Diilistä, jossa kakkoskauden voittanut Antti Seppinen ei meinaa pysyä nahoissaan, kun hänen joukkueensa Siljalle suunnittelema uusi hylje on niin "veikeä" ja "iloinen":
Postaus on kerännyt näköjään sen verran kiinnostusta, että laitetaanpas vielä reiluuden vuoksi Tallink Siljan vanhat ja uudet tunnukset allekkain. Niistä hahmottuu paremmin uudistuksen keskeinen tavoite, eli yhdenmukaistaminen:
Tampereen yliopistossa kuvajournalismin linjalla mm. kuvankäsittelyä opettava Viista selittää runsain ja havainnollistavin esimerkein, miksi ammattilaiset olivat pettyneitä presidentti Sauli Niinistön viralliseen muotokuvaan.
Jos TV-historian parhaimpiin sarjoihin kuuluva The Wire kolahtaa, niin kannattaa kurkata myös Erlend Lavikin 36-minuuttinen videoessee sarjan visuaalisesta tyylistä:
Tunnustettakoon, että olen aina suhtautunut skeptisesti suomalaisen Valkeen korvavalo-tuotteisiin. Vaikka tuotteessa on ollut alusta alkaen vahva kusetuksen maku, en kuitenkaan uskonut firman toiminnan olevan ihan niin epämääräistä kuin Ylen tutkivaan journalismiin keskittyvän MOT-ohjelman perustella voi tulkita. 30-minuuttinen ohjelma on nähtävissä Areenassa vielä viikon ajan.
Tuotteen markkinointi kaamosmasennuksen hoitoon perustuu pitkälti "tätä on tutkittu" -väitteeseen (ja tuotetta on myös ehditty markkinoida hoitona vaivoihin, joiden kohdalla tutkimusta ei ole tehty), mutta vähemmälle korostukselle on jäänyt mm. seuraavat seikat:
Tuote perustuu oletukseen, sen myynti ja markkinointi on aloitettu ennen kuin asiaa on puolueettomasti.
Valkeen referenssi-tutkimusten tekijöinä on ollut Valkeen perustajia ja osakkeenomistajia.
Ns. lumelääke-efektiä ei ole suljettu pois kaikissa tutkimuksissa.
Osa tutkimuksista on julkaistu hyvin kyseenalaisessa maineessa olevissa journaaleissa.
Valkeen omaan tutkimuksiin osallistuneiden määrät ovat olleet pieniä (13 ja 22).
Ei-perustajien tekemässä 89 hengen tutkimuksessa korvavalolla ei havaittu olevan. markkinoitua vaikutusta. Psykiatrian professori Pirkko Räsänen kommentoikin: "Tutkimuksen perusteella ei voida missään tapauksessa vielä väittää, että korvavalon teho kaamosmasennuksen hoidossa olisi tieteellisesti todistettu tehokkaaksi."
Onko kenestäkään muusta hassua, että Toys "R" Us, joka itse määrittelee olevansa "suosittu, korkealaatuisia lasten leluja myyvä myymäläketju", myy vain aikuisille tarkoitettuja pelejä:
Kuva: Jyväskylän Toys "R" Us
En nyt halua kuulostaa kukkahattutädiltä, väkivaltapeleissä tai niiden myymisessä (aikuisille) ei ole kategorisesti mitään väärää. Mutta (lasten ja aikuisten) mediakasvatuksen näkökulmasta on hassua, että niinkin selkeästi lapsille suunnattuja tuotteita myyvä ketju kuin Toys "R" Us ottaa K18-pelejä valikoimiinsa.
Asetelman kummallisuus olisi kenties ilmeisempi, jos lelumyymälän elokuvahyllyn ylälaarissa olisi aikuisille suunnattua väkivaltaa, kauhua ja pornoa.
Begin the entry in the works-cited list with the author’s real name and, in parentheses, user name, if both are known and they differ. If only the user name is known, give it alone.
Next provide the entire text of the tweet in quotation marks, without changing the capitalization. Conclude the entry with the date and time of the message and the medium of publication (Tweet). For example:
Athar, Sohaib (ReallyVirtual). “Helicopter hovering above Abbottabad at 1AM (is a rare event).” 1 May 2011, 3:58 p.m. Tweet.
Puuttumatta tyylistä tyyliin vaihteleviin välimerkkikäytäntöihin, tuo malli on hämmentävän huono. Mm. ongelmana on, että:
a) Verkkolähteeseen viittaaminen ilman URLia on sulaa hulluutta.
b) Tästä seuraa, että nimimerkki + päivämäärä + kellonaika on ainoa lähteen sijainnin määrittäjä, ja aikavyöyhykkeeseen sitomaton kellonaika suuntaviittana yhtä kätevä kuin vapaana juokseva lammas kilometripylväänä.
c) Termin "tweet" käyttö on ehkä katu-uskottavaa, mutta akateemisessa kontekstissa moisen tuotemerkistä johdetun slangisana käyttäminen on hölmöä.
Jokainen joutuu tietysti käyttämään julkaisukohtaisia ohjeita, mutta jos asiaan voi vaikuttaa, niin edellisen sudenkuoppia kannattaa välttää. Hieman fiksumpi malli löytyy esim. APA-tyylistä:
Huomionarvoista on, että tuossa on väistetty epäselvyys todellisesta kirjoittajasta (joka tuskin on Obama) siteeraamalla vain käytettyä nimimerkkiä. Käytetyn lähteen problematiikan voi tarpeen mukaan helpommin avata varsinaisessa tekstissä kuin lähdeluettelossa.
World Press Photo on jakanut vuodesta 1955 lähtien palkinnon vuoden uutiskuvalle, kätevimmin kuvakokoelmaa pääsee selaamaan BuzzFeedin tekemästä koonnista.
Tässä kisassa ei ole sijaa hyville uutisille, vaan valokuvat kertovat epäkohdista ja tragedioista ympäri maailmaa. Kuvien välittämä negatiivinen tunnetalaus on erittäin vahva – useimmat niistä kertovatkin kuolevaisuudesta – monissa kuvissa joku on kuollut, kuolee, on kuolemassa tai taistelee hengestään. Moni kuvista jopa todistaa murhan.
Kun kuvia tarkastelee, on helppo ymmärtää niiden saama arvostus. Ne ovat pysäyttäneet ajan juuri sellaisella hetkellä, joka kertoo paljon, mutta jättää myös tilaa katsojan eläytymiselle. On kuitenkin huomattava, että harva tallennettu tilanne on lajissaan uniikki, mikä antaakin mielestäni niille lisäarvoa – kuvaaja on onnistunut kääntämään maailman katseen toistuvaan epäkohtaan.
Kuvasarjaa tarkastellessani aloin pohtimaan valokuvan ja videon suhdetta. Miksi tunnemme nimeltä useita valokuvaajia, mutten osaa nimetä yhtään uutisvideokuvaajaa?
Miksi hetkestä kertovalla valokuvalla tuntuu olevan niin paljon parempi mahdollisuus nousta ikoniseen tai symboloivaan asemaan kuin samasta hetkestä kertovalla videolla?
Ilmeinen syy on tietenkin formaatissa itsessään; valokuvan jakelu, esitys ja kulutusmahdollisuudet ovat monipuolisemmat. Valokuvalle voi altistua vahingossa ja se voi tehdä vaikutuksen sekunnissa tai sitä voi rauhassa tarkkailla vaikka tuntien ajan. Video on katsottava tietoisesti alusta loppuun siinä rytmissä kuin tallenne on luotu.
Hetkeä dokumentoivan uutisvideon on myös onnistuttava kerralla ja jokainen liike vaikuttaa lopputulokseen, valokuvaaja saattaa saada useamman mahdollisuuden rakentaa tallennetta myös esteettisin kriteerein.
Tallennettavien tilanteiden rytmi ei aina ole erityisen otollinen liikkuvalle kuvan kuvan tarinankerronnalle – nopeissa tilanteissa video muuttuu helposti sekavaksi, hitaissa tai pitkissä kohtauksissa video kertoo puolestaan helposti liikaa ja menettää pointin tai sortuu mässäilyyn.
Esimerkkinä nopeasta tilanteesta Yasushi Nagaon vuonna 1960 ottama voittajakuva, jossa todistamme Japanin sosialistiseen puolueen puheenjohtajan, Inejiro Asanuman, yleisön edessä tapahtunutta murhaa:
[Kuva: Yasushi Nagao, 1960]
Kuva on dramaattinen jo sinällään, mutta valokuvan mahti korostuu kun katsomme hetken kaoottisuuden paljastavan videotallenteen:
Samaten voi kuvitella, kuinka kaoottinen ja vailla tarttumapintaa olisi videoversio Stanley Formanin vuoden 1975 voittakuvasta, joka on otettu Bostonissa tulipalosta:
[Kuva: Stanley Forman, 1975]
Formanin kuva pettäviltä paloportailta kuolemaansa syöksyneestä Diana Bryantista (2-vuotias kummityttö Tiare selvisi), herätti aikoinaan debatin uhrin oikeudesta yksityisyyteen. Sama pysäytetyn hetken painostavuus oli kuitenkin myös se tekijä, joka johti paloturvallisuussäännösten kiristymiseen useissa yhdysvaltalaisissa kaupungeissa.
Joskus videon välittämän sanoman voimaa heikentää tilanteen hidas rytmi. Esimerkiksi Nick Utin ikoninen valokuva Yhdysvaltain pudottaman napalmin polttamasta 9-vuotiaasta tytöstä tuo kaaoksen suoraan silmille ja saa kyseenalaistamaan Yhdysvaltojen läsnäolon Vietnamissa:
[Kuva: Nick Ut, 1972]
Mutta entä jos katsomme videotallenteen samasta hetkestä? Video näyttää napalmin jäljet valokuvaa tarkemmin, mutta silti tilanteen dramaattisuus tuntuu katoavan tilanteen hitauden alle. Karrelle palanut Phan Thi Kim Phuc vaikuttaa suorastaan rauhalliselta:
Vietnamista löytyy myös toinen tilanteen hitauteen liittyvä esimerkki. Eddien Adamsin tunnettu valokuva (vuoden 1968 WPP-voittaja) todistaa Vietkong-sotilaan teloituksesta raa'an rehellisesti, mutta liikaa mässäilemättä:
[Kuva: Eddie Adams, 1968]
Saman kohtauksen elokuvatallenne puolestaan tuntuu sortuvan jo mässäilyyn, kun katsoja saa – samalla fokus eksyy ratkaisevalla tavalla itse aiheesta (kyseenalainen sotavangin teloitus) tirkistelmään kuinka uhrin sydän pumppaa kaarella verta päässä olevasta luodinreiästä:
Mielenkiintoista on valokuvaajan itsensä myöhemmät kommentit kuvasta, Adams onkin kertonut välillä katuneensa kuvan ottamista, koska se ei kerro tilanteeseen johtavista tapahtumista ja Nguyen Ngoc Loan teloittaman Nguyen Tat Datin tekemistä rikoksista. Adamsin kirjoittamassa Loanin muistokirjoituksessa hän totesi:
"The general killed the Viet Cong; I killed the general with my camera. Still photographs are the most powerful weapon in the world. People believe them, but photographs do lie, even without manipulation. They are only half-truths ... What the photograph didn't say was, 'What would you do if you were the general at that time and place on that hot day, and you caught the so-called bad guy after he blew away one, two or three American soldiers?"
Joskus tuo valokuvan valheellinen niukkasanaisuus on juuri se tekijä, joka tekee kuvasta niin erityislaatuisen ja nostaa sen symboliksi. Otetaan esimerkiksi vuoden 1989 WPP-voittaja, Charlie Colen (mainittakoon, että monet muut kuvaajat saivat lähes identtisen kuvan tilanteesta) kuva tuntemattomasta miehestä, joka osoittaa tukeaan Tiananmenin aukion (jo verisesti hajoitetuille) mielenosoituksille:
[Kuva: Charlie Cole, 1989]
Vaikka saman tilanteen videotallenne on sekin mieleenpainuva, verrattuna valokuvaan se riisuu tilanteen osittain mystiikastaan, koska siinä näemme kohtauksen loppuratkaisun. Valokuvassa kansan järkähtämätöntä vastarintaa symboloiva mies alkaa videolla kiipeillä tankin päällä ja lopulta joutuu sivullisten pelastamaksi:
Edellinen on myös esimerkki siitä kuinka jostain syystä videon käyttö ja levittäminen herättää usein kummallisen vaateen ääniraidasta. Esimerkiksi YouTube on puolillaan sentimentaalisella ääniraidalla "paranneltuja" tank maneja.
"[…] more than early Napster, more than Megaupload, more than any government-seized hip-hop blog, Pinterest is entirely copyright-infringement."
Pinterestin ideahan on, että käyttäjä luo visuaalisia leikekokoelmia (boards), jonne sitten lisätään (pin) kuvia saatesanoineen. Muut voivat sitten seurata käyttäjän tai vain tietyn tämän luoman kokoelman päivityksiä sekä kommentoida, tykätä ja uudelleenjakaa niitä.
Sichan väite tuntuu ehkä kovalta, mutta saa lisäperusteita siitä tosiasiasta, ettei Pinterest välineenä oikeastaan tue oman sisällön luomista, itse asiassa ainoa tapa pinnata kuvia palveluun on kopioida kuvia muilta verkkosivuilta (edit: toisin kuin alunperin väitin, palveluun voi myös itse lähettää kuvia):
Vaikka painotus on poikkeuksellinen, on sitä vaikea nähdä kovin ongelmallisena kun palvelua tarkastellaan käyttäjän tai vallitsevan kulttuurin näkökulmasta. Pinteresthän sijoittuu mm. bloggaamisen tavoin siihen sosiaalisen median vertaisjulkaisukontekstiin, jossa muiden luomien kuvien käyttö oman sisällön tukena, itseilmaisukeinona tai kunnianosoituksena alkuperäiselle tekijälle on jo vallitseva kulttuurinen konventio.
Toki juridista vääntöä voidaan viritellä, jos esidigitaalisen ajan peruja olevia tekijänoikeuslakeja luetaan kuin piru raamattua, mutta ongelman keinotekoisuus on selvempi jos huomioidaan lain henki ja se tosiasia, ettei Pinterestin kautta liikkuvilla kuvilla ei myöskään ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan, sellaisia kuluttajamarkkinoita kuin Sichan mainitseman Megauploadin välittämillä elokuva-, ohjelmisto- ja musiikkitiedostoilla.
Pinterestin harjoittaman liiketoiminnan tasolla asetelma onkin hieman monimutkaisempi – kannustamalla kuvien nappaamiseen muilta sivustoilta palvelu pyrkii hyötymään taloudellisesti käyttäjien liikkumisesta harmaalla alueella. Toisaalta omistajilla ei ole ajalle ja alalle tyypillisesti vielä hajuakaan miten suosio kääntyisi tuloiksi.
On myös hyvä ottaa huomioon palvelussa liikkuvien kuvien alkuperäistä julkaisuintentiota. Verkossa kun harvemmin julkaistaan kuvia sellaisessa rahan suorassa ansaintatarkoituksessa, jonka suojaksi useimmat tekijänoikeuslait ovat luodut. Kuvia luodaan ja julkaistaan myös ansainnan edistämistarkoituksissa, maineen saavuttamiseksi, yksityisen viestinnän sivutuotteena tai lähtökohtaisesti yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi.
Pinterestiin luotuja boardeja silmäilemällä voikin todeta, että huomattava osa sisällöstä on nimenomaan tuote- ja mainoskuvia tai muutoin leviämään tarkoitettuja kuvia, joiden käyttö ilman eksplisiittistä lupaa on lähinnä teoreettinen rikos ilman uhria.
Isyysoikeuksien osalta mainittakoon, että Pinterest automaattisesti (joskin hieman kömpelösti luokattoman huonosti) linkittää lähdesivustoon, mikä näkyy niille suotuisana liikenteen kasvuna. Lisäksi vaikuttaa siltä, että huomiota eniten keräävät ja ohjaavat kuvat ovat korkeatasoisia, joten ammattikuvaajien kysynnästä huolissaan olevat jorepuusatkin voivat laskea hieman suojaustaan.
***
Tämän ei ollut tarkoitus olla Pinterestin puolustuspuhe. Itse asiassa aluksi tarkoitukseni oli vain nopeasti siteerata Sichan raflaavaa heittoa myötäilevän lauseen kera, mutta se lause näköjään paisuikin vähemmän tiiviiksi pohdiskeluksi.
Olipa miten oli, on mielenkiintoista nähdä millaisia vaikutuksia on Pinterestin suosion kasvulla on verkkokulttuuriin ja miten sen toiminnallisuuksia kopioidaan muihin palveluihin.
"Kokemuksia on myös siitä, että netin kautta suoritetuissa puhutuksissa on saatu asianomistajalta tietoja huomattavasti enemmän ja tarkemmin kuin varsinaisessa kuulustelussa. Tämä korostaakin alustavan puhutuksen tärkeyttä seksuaalirikosten osalta. Puhuttaminen netin kautta on tosin melko haastavaa, koska puhuttajalla ei yleensä ole mahdollisuutta ohjata tilannetta."
Toteamukset ovat pitkälti linjassa verkkovälitteistä viestintää käsittelevän tutkimuksen kanssa ja raportin kappale kuvastaakin mainiosti visuaalisesti anonymisoivan ja viestintätilanteen vallankäyttöä tasapäistävän viestintäteknologian vaikutusta vuorovaikutukseen: Kun puhutettava saa mm. valita ympäristön, määrätä rytmin, hallita tunteidensa näkymistä ja tilanteesta karsitaan puhuttajan mahdollisesti häiritsevät äänenpainot (esim. kiirehtimiseksi tai epäuskoksi tulkittavat vivahteet) sekä statuseroa kuvaavat vihjeet (esim. virkapuku), niin kontrolli siirtyy puhuttajalta puhutettavalle, mikä potentiaalisesti vähentää puhutettavan epävarmuutta ja lisää tämän rohkeutta avoimuuteen.
Toisin sanoen mikä tässä yhteydessä on poliisille haastavampaa, voi olla edullista asiakkaalle ja pidemmällä aikavälillä itse asian selvittämisen kannalta.
Toki tekstipohjaisuus tuo myös helpotusta kun mm. tallentuvuus ja välinekulttuuriin liittyvä pidempi viiveiden sieto antavat puhuttajalle enemmän aikaa tulkita puhutettavan kertomaa ja omasanaista kertomista häiritseviä "voisitko toistaa" -pyyntöjä tarvitsee tehdä vähemmän.
